Synopsis:
EN:

Keep your eyes peeled for Faraz Shariat’s sensual semi-autobiographical debut, No Hard Feelings. “I think this was the first time I ever had sex with someone like you,” a middle-aged white German brazenly tells Parvis, the confident, peroxide-blond-haired protagonist of No Hard Feelings, moments after a vigorous, couch-based shagging scene. Seeing Parvis’s perplexed look, the German man clarifies: “Normally, I’m not that into ethnic guys.” Caught off guard but fully ready to swing back, the Sailor Moon-stanning teen brushes him off with a quote referenced in the film’s English title: “Well, no hard feelings. I’m actually also not that into pretentious German potatoes.” A thrilling, sensual and whip-smart knockout of a first film – at once a powerful meditation on the unique minefield diasporic communities must navigate in the West, and a technicolour, radically romantic, Skam-like coming-of-age flick. The film charts a rollercoaster summer of full bloom into adulthood for Parvis (Benjamin Radjaipour). The carefree German teen of Iranian descent rediscovers his roots (and experiences an intense first love) after meeting Iranian refugee Amon (Eidin Jalali) and his sister Banafshe (Banafshe Hourmazdi), while doing community service at a migrant shelter. The end result is what Shariat (himself the son of exiled Iranians) and his unabashedly “feminist, anti-racist and queer” Jünglinge film collective accurately describe as ““activist popcorn cinema”“.
–Michael Oliver-Harding, i-D

FIN:

Nuori Parvis pokaa vanhemman miehen ja päätyy tämän asunnolle. Seksin jälkeen mies tokaisee, ettei hän yleensä välitä “etnisen” näköisistä miehistä – “tiedäthän, turkkilaisista, kreikkalaisista, whatever.” “Ei se mitään”, Parvis sivaltaa, “en minäkään pidä teennäisistä valkoisista.” Kielten, kulttuurien ja kansallisuuksien identiteetit ovat harvoin mustavalkoisia, minkä vastaanottokeskuksessa farsin kielen tulkkina työskentelevä Parvis joutuu toistuvasti kokemaan. Vaikka hän ei kaikkia farsin murteita ymmärräkään, ei hän saksalaisillekaan tunnu olevan täysin saksalainen. Toisaalta vastaanottokeskuksen väelle hän edustaa toista maailmaa: iranilaisten silmissä liian saksalainen, saksalaisten silmissä ei tarpeeksi. Loputtoman bailaamisen ja itsekeskeisyyden kulttuuriin kasvanutta Parvista kuitenkin ravistellaan, kun vastaanottokeskukseen saapuu viehättävä Amon isosiskonsa Banafshen kanssa. Kolmikosta muodostuu nopeasti kaikkea nuorison hyvyyttä edustava troikka. Ystävyys ja ensirakkaus kuvataan katkeransuloisella raikkaudella Faraz Shariatin hurmaavassa ensiohjauksessa. Parvis ystävineen kohtaa maailman idolinsa Sailor Moonin voimaannuttamana: “Me olemme tulevaisuus!”  
–Arttu Manninen