Synopsis:
EN:

Rose Plays Julie is, on the surface, an expertly drawn thriller, one limned through a slippery relationship between two women working out whether they can trust each other; powerful instances of drone music; shots of eerily empty spaces of modernity like concrete corridors, escalators and golf courses; and a definitionally sleazy performance by Aidan Gillen – in his third feature film with filmmakers Desperate Optimists – as the embodiment of entitlement. There’s a gunshot, a vulnerable teenage girl, doublings, risky decisions, a disguise based on a wig and a false name and knowledge of the administration of a poison. Its deployment of generic codes is powerful, with its subtle distribution of knowledge, and restrained use of jump scares, all framed by the compelling ethical question of whether Rose, adopted as a baby, has a right to knowledge of her biological parentage.
–So Myer, Sight & Sound

A knockout film akin to Greek tragedy or even Michael Haneke’s ice-cold examinations of bourgeois misery and hypocrisy. Yet the pair are directors of inspired focus and perspectives, as well as tremendous aesthetic playfulness. Really, they’re plotting a creative course all by themselves and Irish cinema will benefit greatly!
–Martyn Conterio, CineVue

FIN:

Eläinlääkäriksi opiskeleva Rose (Ann Skelly) haluaa löytää hänet adoptioon luovuttaneet biologiset vanhempansa ja selvittää, millainen hän olisi saattanut olla. Kaikki ei ole paikoillaan tai hyvin, mutta Rose ei tiedä sitä vielä. Arvoitukselliset kuvat, painajaiset ja paniikki vainoavat. Rosen kasvot pysyvät marmorina, levottomuus myllertää ylidramaattisessa musiikissa sekä toden ja jonkin muun välillä hyppivässä leikkauksessa. Pelko siitä, mitä Rosen kasvoilta ei näy, vain yltyy. Biologinen äiti Ellen (Orla Brady) on menestynyt näyttelijä, eikä vaikuta haluavan kohdata Rosea. Lopulta Ellen taipuu ja suostuu kertomaan, miten Rose sai alkunsa. Vastaus murtaa viimein Rosen kasvot, jotka Skelly peittää särö kerrallaan suruun kuin lammikon jäähän. Rosen ja Ellenin tarina saa yhteisen, vääjäämättömän suunnan, painajaisista tulee valvetta. Viimeinen tunti nostaa verenpainetta, ja suvantokohdat pettävät alta, kun esiin kaivettu trauma saa trillerin muodon. Eläinten lopettaminen, Rosen olemassaolosta vastuussa olevan miehen työ arkeologina ja näytteleminen menneen uudelleen kertomisena kietoutuvat yhteen. Loppukohtaus on eettisesti sietämätön, ja dialogi kaiken sanottavan tuolla puolen.
–Tapio Reinekoski