Synopsis:
EN:

Up among the mountains of Kyrgyzstan, where 12-year-old Jekshen (Temirlan Asankadyrov) lives with his father, the sky is huge. It dominates everything, the small town huddled beneath it, his father’s farm clinging to the slopes. Life here is hard, but Jekshen has one gift. He can run faster than anyone else around, and when he’s running he can feel free. With a charming lead performance and a strong sense of place, Mirlan Abdykalykov’s second feature has all the ingredients of a feelgood ‘we were poor but we were happy’ story about dreams coming true, but look a little closer and it becomes apparent that there’s more going on. The opportunity to run in further races isn’t really easing Jekshen’s distress. He’s been bearing up against so much pressure for so long that taking on more is exhausting. He’s tired, undernourished and, at the end of it all, still a child, not ready to carry his family’s fortunes on his slender shoulders. There’s a sense that, like many people living in poverty, he’s been running on empty for far too long. What will it take for people to notice? Abdykalykov’s story is slight but its roots go deep.
–Jennie Kermode, Eye for Film

FIN:

Kirgisialaisessa vuoristokylässä on lähinnä pölyä. Jekshen on heiveröinen 12-vuotias ja viinaan menevän isänsä vanki. Kotona hänen tehtävänsä on palvella tätä. Koulussa hän saa kuulla tämän veloista. Opettajalle on vaikea maksaa arvosanoista, jos isä juo kaikki rahat. Kun Jekshen voittaa juoksukilpailun (palkintona on kukko), hän tajuaa, ettei olekaan luuseri. Liikunnanopettaja kannustaa, vaikkei isä saa millään ostettua lenkkareita pojalleen. Kotitalon katokseen häkitetystä palkintokukosta tulee toivon symboli. Pian kilpailussa on tarjolla varsa, joka voisi muuttaa koko perheen suunnan. Nykykirgisialaista elokuvaa ei näe liikaa tai juuri lainkaan. Ei sillä: Mirlan Abdykalykovin niukka, tyyliltään Truffault’hon verrattu draama on teemoiltaan ja käsikirjoitukseltaan pikemminkin universaali kuin Kirgisia-erityinen. Sormella voi osoittaa mihin kohtaan karttapalloa tahansa, ja aina pikkukylät ovat pahimpia paikkoja. Ja aina on lapsia, jotka huolehtivat vanhemmistaan. Moraliteettinsa Abdykalykov säästää loppuun, joka todella yllättää. Oliko tämä elokuva vai kirgisialainen sananlasku?  
–Oskari Onninen